Roffen hoitopäiväkirja

Oli järjettömän lämmin päivä, ei ollut vielä edes huhtikuu ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta selkääni, kun kaarsin pyörälläni Ratsastuskoulu Nuppulan pihamaalle. Melle oli juuri viemässä Pölyä ja Woogieta sisään aamupäiväiseltä tarhailultaan, joten heilautin naiselle kepeästi kättäni ja keskityin lukitsemaan pyöräni. Enhän minä oikeasti uskonut, että sitä varastettaisiin, mutta armas ylihuolehtiva äitini oli onnistunut kääntämään pääni ja laittanut minut lupaamaan lukitsemaan pyöräni, minne ikinä sen jättäisinkään. Kaiken lisäksi lukko oli maailman typerin lukko ikinä, sitä piti aina renkuttaa saadakseni sen auki. No, ainakaan lukkoa ei ihan hevillä tiirikoitaisi tai pyörääni varastettaisi, vaikka kukapa haluaisi vanhan pyöräni, jonka maali oli paikoin lohkeilemassa?

Heilautin reppuni selkääni ja talsin talliin vilkaistuani, ettei Roffe ollut enää tarhassaan. Sisällä oli hitusen viileämpää kuin olin odottanut, joten värähdin vähän lämpötilan muutoksesta.
”Näkeehän sinuakin!” Melle naurahti Pölyn karsinasta, ja tarjosin hänelle hymyn. Huomasin kieputtelevani niskaani pyöräytettyä poninhäntääni, kuten usein hermostuessani, ja kiskaisin kieltäni purren käteni pois.
”On ollut kiireitä”, myönsin.
Nainen nyökkäsi ymmärtäväisesti osoittaen Roffen karsinan suuntaan ja kertoi herrasen odottavan siellä. Kaipaisi kovasti harjausta ja liikutusta, kun ei ollut millekään keskiviikon tunnille ikävä kyllä päässyt, estetiimiin ei ollut vielä löytynyt sopivaa ratsastajaa ponille ja talutustunnille ei ollut kukaan innokas tulemaan. Harmi, säähän oli mitä parhain. Lupasin toki liikuttaakin ponin, ei minulla ollut kiire kotiin ja suoraan sanottuna oli varsin innokas pääsemään Roffen selkään uudelleen. Vain kerran olin siellä käynyt auttaessani hevosten liikuttamisessa, sillä Roffe kuitenkin osallistui pitkälti kokeneempien tunneille, eikä niille ollut vielä täysin löytynyt vakiotuntilaisia. Kiiruhdin viemään reppuni kaappiini ja suuntasin sen jälkeen tervehtimään hoitoponiani.

”Heippatirallaa!” sirkutin livahtaessani karsinaan harjojen kera. Poni tervehti minua innokkaasti varmistaen heti ensimmäiseksi, ettei minun hupparini tai ratsastushousujeni taskuista löytynyt todellakaan muuta kuin kännykkä, joka ei harmi kyllä ollut kovin kelvollista syötävää ruunikolle.
”Jos olet kiltisti kentällä, saatat saada leivänpalan, jonka otin mukaani”, kuiskasin Roffen korvaan salaliittolaisen tavoin. ”Mutta ensin meidän pitää harjata sinut oikein kiiltäväksi.”
Niinpä tuumasta toimeen. Nappasin harjojen seasta pehmeän harjan ja aloin sukia ruskeaa karvaa pitkin, varmoin vedoin, jotka eivät olleet kuitenkaan täysin tarpeeksi vakuuttamaan herraa siitä, että nyt sai luvan vain nauttia. Roffe oli innokas tutkimaan ties mitä, kahdesti se uhkasi kaataa harjapakin silkkaa uteliaisuuttaan, ja kenkieni nauhat olivat sen mielestä vallan hulvattomat. En kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, halusin nauttia hetken rauhasta ja siitä, että sain olla Roffen kanssa täysin kahdestaan, eikä kukaan hoputtanut tunnille tai muualle.
Kun olin harjannut karvan huolellisesti, poni oli jo sen verran asettunut, että malttoi nostaa kavionsa kiltisti ylös. Kavioiden puhdistus sujui siis vallan ongelmitta, ja olimmekin sitten valmiit. Vilkaisin kelloa, varttia vaille viisi ja tallin käytävällä oli varsinainen häslinki. Ratsastajat valmistautuivat estetiimin tunnille. En välittänyt lähteä hääräämään heidän keskelleen, joten jäin suosiolla karsinaan. Hetkisen pohdittuani päätin, ettei Roffe varmaankaan pitäisi pahakseen muutamaa lettiä, joten otin harjakamman käteeni ja aloin huolella selvittämään mustaa harjaa ja solmimaan lettejä. Siinä menikin hieman aikaa, sillä ori ei aina ollut ihan varma siitä, että jaksoi todella seistä nätisti neljällä jalallaan. Kuitenkin, kun ratsukot lähtivät kohti kenttää, olin saanut muutaman kelvollisen letin solmittua, ja se sai luvan riittää sillä kertaa.
”Menen hieman haukkaamaan jotain ennen kuin suunnataan hommiin”, sanoin ja suukotin ponin otsassa olevaa merkkiä hyvästiksi.

Hiippailin varustehuoneeseen ja lysähdin sohvalle. Olin ottanut evääksi leipiä, banaanin ja juotavaa, joten napostelin yhden leivistä ja join puolet kokispullostani. Juomani ei ollut ehkä kaikkein terveimmästä päästä sillä kertaa, mutta olkoot. Tallissa oli aivan hiljaista, kaikki olivat varmaan kentällä, ja nautinkin siitä hiljaisuudesta selailen nettiä kännykälläni ja syöden. Kun kello läheni kymmentä vaille kuutta vein tavarani takaisin kaappiini ja vaihdoin kenkäni jo ratsastussaapikkaisiin. Hain Roffen satulan ja suitset saapuen takaisin ruunikon karsinalle.
”Täällä taas, kuten lupasin!” hihkaisin, ja Roffe höristeli korviaan minulle hyväntuulisena.
Roffen varustaminen kävi suoraan sanottuna käden käänteessä, satula sujahti selkään eikä pääkään ennättänyt kohota kattoon asti, kun suitsetkin olivat paikoillaan. Naksautin kypäräni lukon kiinni, ja olimme valmiita.

Emmittyäni jonkin aikaa talutin ponin ulos karsinasta ja lähdin kohti kenttää, jolla onnekseni huomasin tunnin jo valuvan loppuaan kohden. Melle antoi palautteensa jokaiselle ratsukolle, jotka köpöttelivät uraa pitkin pitkien ohjien kera.
”Voinko tulla?” kysäisin Melleltä, joka heilautti hyväksyvästi kättään ja käski jättää portin auki ratsukoille. Talutin ponin kentälle ja pysäytin noustakseni satulaan. Aikani jalustimien kanssa säädettyäni olin valmis, ja Melle laittelikin juuri kentän porttia kiinni meille.
”Tarvitsetko esteitä? Voisin korjata ne pois, mikäli et tahdo hypätä”, hän ehdotti ja vilkaisin hieman alahuultani purren kentälle aseteltuja esteitä. Pudistin päätäni. En ollut koskaan innostunut esteistä, jotenkin ne kammottivat minua. En ollut koskaan pudonnut esteillä, ja tunneilla kyllä saatoin niitä ratsastaa, jos ne kuuluivat ohjelmaan, mutta vapaaehtoisesti en esteitä valinnut. Melle nyökkäsi ja hypähti kentälle korjaamaan esteitä, kun lähdin verryttelemään Roffea.

Perusteellisen verryttelyn, mihin kuului useita ympyröitä ja voltteja, erinäisiä taivutuksia ja pieniä raviin siirtymisiä, jälkeen Roffe vaikutti varsin halukkaalta yhteistyöhön. Raviin siirtyminen kävi vaivatta, ja poni kulki varsin hienossa asennossa ylväästi kaulaansa pidellen. kolmikiemuraurat sujuivat mukavasti, ja pienellä pohkeella muistutuksella Roffe jätti suosiolla oikomisyrityksetkin välistä ja keskittyi ravaamaan pyöreitä kaaria.
Laukkaan noustessamme pääsinkin nauttimaan keinuvan miellyttävästä kyydistä, Roffe suoritti pyytämäni pääty-ympyrät mallikkaasti, eikä minulla oikeastaan ollut loppujen lopuksi mitään pahaa sanottavaa herran työskentelystä. Ratsastuksemme meni mukavasti, ja kun olimme jo melkein tunnin työskennelleet, ajattelin että oli parempi liukua pois kentältä ennen kuin päivän viimeinen tunti alkaisi. Roffe ei kuitenkaan vaikuttanut olevan millään muotoa väsynyt, joten pyysin erästä tuntilaista, joka oli hakenut mökistä jotain, avaamaan minulle oven. Kiitin ja poistuin kentältä suunnaten kohti maastoa. Ennättäisimme tehdä pienoisen lenkin ennen kuin hämärä laskeutuisi enkä haluaisi enää olla maastossa aivan yksinäni. Niinpä kävelimme ja ravailimme tyynesti noin varttitunnin ajan.

Palasimme tallille kumpikin nähtävästi vallan tyytyväisenä ja talutin ratsuni talliin. Riisuin kypärän päästäni saatuani Roffen karsinaan ja huokaisin, poninhäntäni oli valahtanut inhottavasti. Kiskaisin hiukseni vapaiksi ja sutaisin nopean nutturan niskaan päästäkseni riisumaan myös Roffen varusteistaan. Poni mutusteli hetimmiten tyytyväisenä heiniensä jämiä, kun vein satulan ja suitset paikoilleen kuolaimet huuhdeltuani. Poni näytti vallan tyytyväiseltä oloonsa, joten rapsutin sitä vielä pikaisesti korvan takaa ja syötin lupaamani leivänpalan ennen kuin otin tavarani lähtien tallista.
Liityin hetkeksi Mellen seuraan katsomaan alkeistuntia, jutustelin vähän niitä näitä ja lupasin, että tulisin nyt useammin, kun kiireet kerta alkoivat hellittää ja alkoi olla jo sen verran keväistäkin, ettei ratsastaessa edes tarvinnut pelätä hytisemistä.
”Noh, taidan tästä lähteä”, totesin lopulta ja hymyilin Mellelle.
”Turvallista matkaa!” tämä toivotti ja vastasin kiitoksella, kun jo suuntasin kohti pyörääni. Toivoin syvästi, että lukko ei keksisi reistailla, ja yllättävän kepeästi se aukesikin päästäen minut kotimatkalle.


(Hahaa, tulihan tämä keskiviikkona niin kuin sanoin! Tästä se lähtee, vihdoin ja viimein!)

Oi miten ihanaa, että vihdoinkin pääsin näkemään sinutkin tallilla! Teillä taisikin lähteä Roffen kanssa varsin sujuvasti yhteinen taival liikkeelle, ainakaan kertomuksestasi päätellen ja sen verran mitä nyt satuin kiireiltäni ehtiä kurkkimaan, menonne näytti oikein hyvältä ! Roffe onkin ollut viimeviikkoina hieman kevyemmällä liikunnalla, joten hienoa, että sait sen taivuteltua ja kulkemaan oikeinpäin sileällä. Mikäli Roffe muuten ratsastuksiesi jälkeen jää hikiseksi, niin tuikkaa sille vaaleansininen vohveliloimi niskaan, jotta lihakset pysyvät lämpöisinä.

Tarinasi oli todella sujuvaa ja selkeää tekstiä. Muutamia pienen pieniä kirjoitusvirheitä löytyi, mutta ne eivät haitanneet tätä mainiota lukukokemusta Jäänkin innolla odottelemaan seuraavaa tarinaasi..

Tästä tarinasta saat kaappiisi 22ve !

terveisin, Melle

ps. Mikäli haluat, niin pieni kuvaus itsestäsi tuonne hoitokaappiin toisi persoonallisuutta lisää